Tietoja minusta

Oma kuva
Olen neljän lapsen äiti ja päätimme perheemme kanssa ottaa menolipun Gambiaan, mieheni kotimaahan, ja unohtaa paluusuunnitelmien teon kokonaan. Lähdemme siis katsomaan ja kokemaan minkälaista elämämme voisi olla Afrikan mantereella. Blogiin tulen kirjoittamaan matkavalmisteluista lähtien perheemme odotuksia, ajatuksia, kokemuksia ja ehkäpä jotain muutakin,joten fasten your seatbelts we are about to take off :D

torstai 6. helmikuuta 2014

Ei tää oo elämää

Muutama viikko sitten postiluukusta kopsahti todella epätoivottu kirje. Kirjallinen varoitus naapureita häiritsevästä metelöinnistä. 

Paskapaskapaskapaska. Ja sit miusta tuli ihan hullu. Aikasemmin lapset sai rauhassa olla lapsia ja leikkiä kotonaan leikkejään (huomio huomio en allekirjoita sitä valitusta, meiltä ei mitään jatkuvaa häiriöääntä ole kyllä kuulunut ja huutomerkki jos toinenkin), mutta valituksen jälkeen olin ihan kiree. Liian kiree. Taidan olla  vähän vieläkin, jotenkin vaikee kääntää kelkkaa taas.
Jokainen kopsaus: hiljaa! Jokainen putoava lelu: älä tee meteliä! Jokainen innostunut hypähdys: älä tömistä! Jokainen vähänkin kovempaan ääneen sanottu sana: älä huuda! Ihan hullua! Ja ihan turhaa! Oon pingottanu tässä nyt kotifiiliksen pilalle kodin menettämisen pelossa, mutta nyt saa riittää!

Viikonloppuna vietettiin Alician kaksivuotissynttäreitä ja kauhulla jo odotan uutta valituslappusta luukusta. Tulihan niistä poikien synttäreistäkin sanomista. Muutaman viikon pingotus ja synttäreiden järjestäminen= henkinen ja fyysinen väsyminen. Heti synttäreitä seuraavana päivänä veto oli pois ja illalla nousi kova kuume, melkein 40. 

Ei siitä sen enempää, se on jo historiaa, oon kyllä jo niin purnannu tätä asiaa jokaiselle joka on vähänkin erehtyny kysymään mitä meille kuuluu. Mutta nyt tarviin jotain ekstratsemppausta että saan fiiliksen kotona korjattua ja turhat murheet valituksista pois mielestä. Eihän tää oo enää mukavaa jos lapsi ei saa kotonaan leikkiä ja äiti joutuu pingottaa itsensä ihan väsyksiin. 

Valoa sentään tunnelin päässä; ei mee enää kuin muutamia viikkoja ja päästään vaihtaa maisemaa. Sitten saa ainakin elää taas!

2 kommenttia:

  1. No höh. Yleensä se on alakerta mihin asumisäänet pahiten kuuluu, ja kun ehditte olla hetken aikaa poissa toisessa kotimaassa, niin on tainneet niin alapuolella kuin sivuillakin ihmiset tottua siihen, että ei ääniä teiltä päin kuulu. Ja tottakai lapsiperheestä elämisen ääntä tulee, sehän on tavallista. Älä ny liikaa stressaa. Jos ei lapset koko ajan juokse ja huuda sisällä, niin ole ihan rauhassa - valittajat muuttakoot rivitaloon, tai erakoksi omakotitaloon. Jos meinaa lapset keskustella huutaen huoneesta toiseen, niin siihen voi puuttua. Ja kävelemälläkin ehtii siirtymään. Lähes kaikki muut äänet pitäisi olla "sallittuja", jos vaan ei ala vasaroimaan keskellä yötä, tahi kaiken päivää.

    Pistät vaan synttäreistä ilmoituksen naapureille tiedoksi ja vaikka vielä sähköpostilla isännöitsijällekin. Ja ennen kaikkea anna lasten kasvaa ja kehittyä leikkien =) Naapureista viis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos näistä kannustavista sanoista. Tulivat tarpeen vaikka kaikki niin sanotusti ihan päivän selvää onkin :) onhan se selvää että lapsista lähtee ääntä, varsinkin neljästä pienestä enemmän kuin yhdestä täysikasvuisesta ;) mutta kyllä se niin on että ollaan paljon myös poissa kotoa ja lapset nukkuvat noin 12-13 tuntia päivästä. Kyllä nyt aion luoda sen hyvän tunnelman takaisin enkä stressaa turhia. Pian ollaan taas pitkän aikaa täältä pois.

      Poista