Synnytys itsessään ei kovinkaan jännitä, mitä nyt niitä toiveita ja sitä rataa, mutta kotona ilmapiiri on jännittynyt huomattavasti viime viikkoina ja ihan lähipäivinä.
Kieltämättä on ollut rankkaa varmasti kaikille meille jatkuvat lääkärikäynnit ja vaihtuvat hoitajat ja miehelle meidän kaikkien jaksaminen täällä. Meidän perheen lapset on kaikki luonteeltaan erilaisia mutta yhdistävää on temperamenttisuus ja voimakas tahto. Keneltä lie periytynyt. Jokaista hoitajaa testataan kyllä hyvin perusteellisesti ja kyllä niillä heikomman auktoriteetin omaavilla hoitajilla on aika hikiset paikat etenkin meidän poikien kanssa.
Lääkärikäynnit ovat olleet aikaisin aamulla ja koska kuljen julkisilla, matkaan on joutunut lähtemään aina jo hyvin varhain. Liian varhain. Onneksi tästä kaikesta on kuitenkin selvitty hyvin ilman suurempaa draamaa, vaikkakin selvää on, että jokaista on harmittanut jossakin vaiheessa jonkin verran.
Siitä kuitenkin suuri kiitos rakkaille lapsillemme, että vaikka etenkin pari viimeistä kuukautta ovat olleet raskaat, vauvaa, uutta veljeä, odotetaan ja toivotaan niin paljon, että myös lasten mielestä tämä kaikki on ollut sen arvoista.
Se mikä täällä kotona pinnaa kiristää, on jonkinasteinen uhma jokaisella. Alicialla alkaa löytyä todenteolla omaa tahtoa ja koska puhe ei vielä ota onnistuakseen, ollaan kaikki vuoronperään turhautuneita siitä, että joku ei ymmärrä tai tule ymmärretyksi. Ja siihen vielä lisämausteena ne ihanaiset affektikohtaukset, jotka jonkinverran ehkä alkavat rajoittaa kurinpitoa ja asioiden kieltämistä.
Casper on uhmannut lisääntyvällä tahdilla jo viimeiset kaksi vuotta eikä loppua näytä olevankaan. Joka asiaan sanotaan "ei" ihan vaan petiaatteesta ja kyllä voi pienellä miehellä olla kova pää.
Jokainen blogia seurannut varmaan muistaa kuinka piti käydä perusteellinen taisto oikein vaikeimman kautta hampaidenpesun tärkeyden iskostamiseksi, mutta se oli pientä se. Kotona ja arjessa kättä väännetään ihan joka päivä aamusta iltaan ja lähestulkoon joka asiasta. Pukeutumisesta, peseytymisestä, syömisestä, toisten kanssa leikkimisestä, käytöstavoista, käyttäytymisestä yleensä, rauhoittumisesta, toisten ärsyttämisestä, lelujen siivoamisesta, sotkemisesta, tavaroiden heittelystä, tavaroiden rikkomisesta,anteeksi pyytämisestä, nukkumaan menosta ja ihan kaikesta mitä normaalipäivään voi kuulua. Jatkuva rajojen asettaminen ja niistä kiinni pitäminen sekä kurittomuudesta rankaiseminen käy voimille ja monesti illalla kiristää.
Oliver on luku erikseen. Leikit muuttuvat jatkuvasti fyysisemmiksi ja tällä pienellä pojalla on miehen voimat. Aina ei siis osata hallita omaa voimankäyttöä ja todella usein jotakuta sattuu leikin tiimellyksessä vaikkei tarkoitus olisi. Hukassa on vielä kuitenkin tapa pyytää anteeksi vaikka vahingosta vain olisikin kyse ja usein juuri se tuo ylimääräistä kinaa sisarusten tai kaverusten välille.
Nyt myös kiinnostus eskarijuttuja kohtaan on entisestään kasvanut ja tahtoa oppimiseen löytyy vielä toistaiseksi hieman enemmän kuin taitoa, joten turhautumista epäonnistumisiin koetaan useita kertoja päivässä. Aina ei tiedä mitä pitäisi sanoa.
Jos siis joku luuli, että meidän arki on ruusuilla tanssimista, niin voisin sanoa, että harvemmin. Ainakaan viime aikoina. Haastavaa sanoisin, toisinaan uuvuttavaakin. Onneksi vain hetkittäin niin. Heikompi ei varmaan jaksaisi, vahvempi ei varmaan valittaisi.
Nähtäväksi jää, kenen pää räjähtää ekana, kun vauva-arki alkaa kotona!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti