Meillä on monta lasta, muttei yhtään ylimääräistä

Nyt tehdään pienimuotoinen lyhyt kokeilu, mitä tapahtuu blogilukijoiden määrissä kun sisältö hieman muuttuu. Että josko sitä sisältöä sitten täytyy myöhemmin siirtää toiseen blogiin vai riittäisikö yksi.

Raskausviikkoja tänään 24+4 ja kolmen viikon päästä esikoinen täyttää 5-vuotta. Palasimme Gambiasta Suomeen about kuukausi sitten juuri nimenomaan raskauden vuoksi. Meillä raskaus vaatii aina seurantaa, johtuen veriryhmävasta-aineista ja mahdollisesti tässäkin raskaudessa edessä on kohdun sisäiset verensiirrot (vauvalle punasolutankkauksia), kuten edellisessä raskaudessa.

Kun odotin Aliciaa, meidän tämän hetkistä kuopusta, jouduimme aloittamaan verensiirrot hyvin aikaisin, ensimmäinen IU-siirto jo viikolla 24+0 ja siitä lähtien kahden viikon välein aina siihen saakka kun hän syntyi 34+0 kuusi viikkoa ennen laskettua aikaa. Nyt olemme päässeet jo pidemmälle pelkällä seurannalla. Hyviä uutisia siis.
Nyt varaudun samanlaiseen kaavaan ja olen tietoinen riskeistä (olin kyllä viimeksikin, mutta silloin en odottanut vauvaa yksin kolmen lapsen kanssa :)), joten yritän valmistaa kaiken vauvaa varten niin aikaisin kuin mahdollista. Hyvältä näyttää, 20 pyykkikoneellisen määrä on vähentynty huomattavasti tässä parin viikon aikana, jäljellä on ehkä kuusi, ja mitä nyt sitten joka päivä tulee lisää :)

Tänään oli kuitenkin lomaa pyykinpesusta, mutta muuta menoa riitti ja iltaa kohden ehkä vähän liikaakin. Aamulla juostiin verikokeissa, haettiin neuvolasta raskaustodistus Kelaa varten, palautettiin kirjakerhon paketti postiin ja sitä rataa. Inhottaa kun lähiposti suljettiin ja nyt lähin on bussi ja kävelymatkan päässä Tikkurilassa, aina pitää oikein suunnitella postireissu. Blaah. No jotain hyvää siinäkin reissussa, nimittäin päätimme lounastaa lasten kanssa ulkona. Todella gurmeta, kävimme Subwayssa :). Oli kyllä hyvää pitkästä aikaa, ja siitä ei vaan pääse yli eikä ympäri, mutta tonnikala on paras!

Postin ja Kelan jälkeen pyörähdettiin lähikirpparilla ja tehtiin jotain pieniä löytöjä, kuten ihana mekko Alicialle poikien synttäreitä silmällä pitäen. Sen jälkeen pojat hakivat naapurin tyttöä ulos leikkimään. Potkulautailu on kova sana vielä pitkään ennen kuin lumet tulevat. Välillä kahviteltiin kotona ja sitten taas ulos leikkimään. Pojat harjoittelevat nyt pikkuhiljaa pihalla leikkimistä ilman äidin jatkuvaa valvovaa silmää ja joskus saa kyllä ottaa vähän takapakkia ja pitää luentoa kuinka siellä ulkona oikein ollaankaan. Milloin ikkunan alla huudetaan " Äiti, Casper kiipee kalliolle!", "Äiti, Casper menee parkkipaikalle", "Äiti, toi lällätti" tai "Äiti, Casper sano tolle yhelle miehelle rumasti". tai niin kuin tänään meinas Oliverille ja naapuruston toiselle vähän isommalle pojalle tulla tappelu. Ihan perussettiä siis. No ei.

Miten onkaan, että äidin oma enkeli, muuttuu ulkona ihan piruks? Siis välillä, ei onneks aina, eikä ihan joka kerta. Tänään pihalla haastetaan riitaa vieraille pojille ja eilen illalla taas kotona äidin viedessä pikkusiskoa nukkumaan, tyhjennetään tiskikonetta oma-alotteisesti ja pyytämättä. (ja meillä ei todellakaan ole ollut tapana, että lapset edes konetta tyhjentää. Oliverin omien sanojen mukaan hän oli miettinyt, että tulisin siitä iloiseksi. Ja niinhän todella tulinkin!
No en kyllä ihan tosissani kysy, että miks kotienkeli on pihalla joskus pikkupiru. Onhan pojilla ikää vasta vajaa 4 ja 5. Ei tulis kyllä mieleenkään laskea vielä omaa pihaa kauemmas eikä omaan pihaankaan pitkäksi hetkeksi yksin, mutta jostainhan sitä täytyy aloittaa ja kyllähän lasten täytyy oppia erehdyksen kautta. Ei voi tietää ja osata kaikkia sääntöjä syntyessään.

Lapset kasvaa ja kehittyy joka päivä ja aina tulee kuvioihin jotain uutta. Joskus enemmän ja joskus vähemmän päänvaivaa aiheuttavaa. Mutta kyllä täytyy silti sanoa rehellisesti, etten päivääkään vaihtaisi pois! Jokainen lapsi on rakkaudella tehty ja rakkautta osoitetaan puolin ja toisin joka ikinen päivä. Meillä on monta lasta, muttei yhtään ylimääräistä!!

Vähemmän vai enemmän?

Pitkästä aikaa taas kirjoittelemassa ja syy on selvä. Viime aikoina on tuntunut, että on blogin nimissä vähemmän kerrottavaa, kun ei enää olla paikan päällä Afrikassa. Todellisuudessa olisi varmasti paljon enemmän kerrottavaa. 

Arki taas täällä Suomessa yksin kolmen alle 5-vuotiaan kanssa odottaen neljättä on kieltämättä aika menevää ja päivittäin jotain mukavaa on tekeillä. Pyörittelen tässä ajatusta uuden blogin perustamisesta ja siihen riipustelusta, olisihan se sitten vähän enemmän paikkaansa pitävää. Tuntuu muuten melkein huijaukselta kirjoitella Matkalla Afrikkaan nimen alle.

En tiedä miltä ajatus kuulostaa, mutta tällaista olen viime päivinä pyöritellyt....

Draamaa

Aikaisemmin tuli mainittua turhasta draamasta Gambiassa,joka vähän varjosti "lomaa" ja paluuta Suomeen.

Päivät oli sadekaudesta huolimatta aurinkoisia ja eritoten kuumia ja hikisiä. Päivät vietettiin pitkälti uima-altaalla ja Manneh kundassa perheen luona ja tekemistä riitti lapsilla hurjasti. Alicia on kyllä niin mukana kaikessa mitä pojat ja muut isommat lapset puuhaa. Ei aina meinaa edes muistaa että hän on kuitenkin vasta 1,5vuotta,kyllä on kehitystä tapahtunut viime kuukausina siihen tahtiin.

No meno oli kovaa aamusta iltaan,mutta mitään suurempia onnettomuuksia ei kuitenkaan sattunut. Eräänä päivänä Alicia sai useita "itkukohtauksia" joiden seurauksena meni aivan siniseksi ja lopulta tajuttomaksi. Seuraavana päivänä taas useita kohtauksia. Päätös lähteä heti lääkäriin varmistui ja kävimme Lamtoron klinikalla,josta meidät yhteistyössä vakuutusyhtiö pohjolan lääkärien kanssa ohjattiin päänalueen röntgen kuvaukseen.

Ensi tiedon mukaan lähin paikka kuvauttaa pää olisi Dakarissa, Senegalissa. Onneksi seuraavana päivänä oltiin fiksumpia ja tarvittavat laitteet omaava sairaala löytyi Banjulista,Gambian pääkaupungista. Kuvaukseen päästiin iltapäivällä ja tutkimustuloksia ja diagnoosia piti odottaa vielä seuraavaan päivään. Sekaisin tuntein yö meni suht rauhallisesti ja aamulla ajettiin taas Banjuliin hakemaan tuloksia. Mukaan annettiin levy,jossa oli kallon kuvat ja diagnoosi,joka kertoi,että meidän pienen Alician kallossa olisi murtuma,joka pitäisi leikkauksella nostaa paikoilleen,jottei vaurioittaisi aivoja. JÄRKYTYS!

Itku tuli. Ajattelin heti,että ollaan jumissa Gambiassa. Että siellä ei voida tehdä operaatiota (enkä olisi suostunut vaikka olisi voitukin tehdä. Onneksi ei) eikä päästä Suomeen,jos ei saada lentää vakavan kallonmurtuman takia.

Muutamaa tuntia myöhemmin myöhemmin saatiin lentolupa ja kahden päivän päästä lennettiin Suomeen. Kävimme Lastenklinikan päivystyksessä,vein saamani levyn mukanani. Lääkäri katsoi levyn, tutki Alician,oli ymmällään. Ymmällään diagnoosista. Hän välitti levyn vielä röntgenlääkärin katsottavaksi. Meidät lähetettiin kotiin lääkärin sanoen; "mielestäni tytössä ei ole mitään vikaa,terve kuin pukki". 

Lääkäri lupasi vielä soittaa,kun röntgenlääkäri katsoo levyn ja soitto tuli heti kotiin päästyämme. Alician päässä ei ole mitään vikaa. Ei mitään murtumaa. Ei mitään hätää. HELPOTUS! 

Lääkäri epäili,että Gambiassa kallon takana oleva normaali sauma on väärin diagnosoitu murtumaksi. Eipä ollut ensimmäinen kerta....

Joka tapauksessa,selvisimme pelkällä järkytyksellä ja muutamilla nenetetyillä yöunilla. Kohtauksille löytyi myös ihan järkeenkäypä selitys. Kyse on affektiokohtauksista,joita ilmenee hyvin temperamenttisillä ja vahvatahtoisilla lapsilla. Kova kipu,ärsytys,suututus tai esimerkiksi säikähdys voi laukaista kovan itkukohtauksen,jonka aikana lapsi lopettaa hengittämisen ja voi menettää sen seurauksena tajuntansakin. Mitään ei voida kohtauksille tehdä,ainoastaan suojata lasta ettei kohtauksen aikana pääse kolauttamasn itseään ja herätellä sitten kohtauksen jälkeen. 

Tällaista siis Suomeen paluun jälkeen. Hyviä uutisia siis. Myös vauvalla masussa on kaikki hyvin (vaikka ehkä jotkut toisten onnesta ärsyyntyvät voivatkin toivoa toista,you know who i mean ) eli siis meillä on kaikki hyvin :)

Ramadan

Pikkuhiljaa sitä alkaa sisäistää,että on todella taas Suomessa ja monta kuukautta tällä kertaa. On se elämä vaan niin erilaista Gambiassa kuin täällä.

Ramadan, muslimien pyhä paastokuukausi alkoi pian sen jälkeen kun Alician kanssa palasimme Gambiaan. Moneen kertaan totesin mielessäni,että kyllä todella vaatii lujaa uskoa viettää elämää oikeiden islamin oppien mukaan. Vaikka Suomen kesällä Ramadanin aikaan paastoaika on pitkä,auringon noususta auringon laskuun, voisin lyödä silti vetoa,että paastoaminen on helpompaa Suomessa kuin Afrikassa. 

Gambiassa aurinko nousee viiden jälkeen aamulla ja laskee puolen kahdeksan aikaan illalla. Paaston aikaan muun muassa syöminen, juominen, tupakoiminen ja seksuaalinen kanssakäyminen on kiellettyä. Päivä on kuuma ja kostea,lähes joka päivä aurinko porottaa suurimman osan päivästä sadekaudellakin ja töitä on painettava täyttä päivää. Vettäkään ei juoda. Tämä näkyy muuten niin iloisessa Gambian katukuvassa vakavampina ilmeinä ja entisestäänkin hidastuneina liikkeinä. Illalla ennen paaston päättymistä pinna on kireällä. Onko ihme?

Auringon laskiessa valmistellaan ja viimeistellään yhteistä ateriaa,joka on kuin juhla-ateria joka ilta. Tarjolla on teetä,vettä ja virvokkeita,puuron tapaista,salaattia,pasteijoita,acraa,munakasta,leipää ja perinteistä gambialaista ruokaa riisiä ja lihaa tai kalaa. Istuimme useimpina iltoina mieheni veljen kotona syömässä paaston päättyessä. Ateria katettiin olohuoneen lattialle suuren matontapaisen päälle,sillä meitä oli syömässä aikalailla. Kaikki istuivat ja söivät ja pian tunnelma alkoi herätä uuteen muotoonsa kun päivän paastoaika oli taas voitettu ja vatsa alkoi täyttyä.

Päivää oli jäljellä enää muutama tunti ja huominen toisi tullessaan saman kuvion...