Kansainvälinen murhenäytelmä

Hei vaan kaikille blogin seuraajille,vähän on ollut laimeaa viime aikoina. Pahoitteluni. Eipä tämä tästä kyllä paljon parane. 

Paljon on tullut kyselyjä blogin tilasta,meidän kuulumisista, hotelliprojektin etenemisestä sun muusta ja vähän tässä olen miettinyt kuinka jatkaa. Blogia on seurattu ympäri maailman ja tunnen olevani velkaa jonkinlaisen selityksen kun blogin aikanaan aloitinkin..aikaisemmin en vain ollut vielä valmis tekemään tästä oman elämän katastrofista kansainvälistä murhenäytelmää.

Kun olin vielä raskaana,odotin neljättä yhteistä lastamme, sain puhelinsoiton Gambiasta päivää ennen viimeistä kohdunsisäistä verensiirtoa. Minulle kerrottiin mieheni,lasteni isän olevan menossa naimisiin. Mitäs siinä sitten, vedin syvään henkeä ja toivotin onnea välikäden,tämän nimettömän soittajan kautta. Kysyin asiaa mieheltä,joka tietenkin kielsi kaiken. 

No tuolloin tiesin missä mennään,mutta kauan kesti mieheltä myöntää,että pian uusikin vaimo synnyttää miehelleni lapsen. Olin pettynyt kaikkiin valheisiin ja siihen kuinka helppoa oli hylätä neljä lasta ja kuinka kaksinaamaista peliä voikaan pelata. Vaikka osasinkin sitä historian puolesta odottaa. 

Huhtikuussa vein lapset katsomaan isäänsä vielä kerran ja annoin isälle mahdollisuuden tavata lapsensa. Matkalla Afrikkaan,tunsin suurta häpeää,itseinhoa,epätoivoa,you name it,kaikki tunteet olivat läsnä, enkä tiedä edes miksi tunsin kaikkia niitä inhottavia tunteita.

Sitten tapasin kasvotusten naisen,joka ei paljon elämän arvoista tiedä sen enempää kuin lasteni isä. Tunsin suurta helpotusta. Tunsin häpeää lasteni isän puolesta, tunsin sääliä sitä toista naista kohden ja päätin etten enää ikänä syyllistä itseäni asioista joista minun ei itseäni kuulu syyllistää. Tunsin niin suurta sääliä pian syntyvää lasta kohden kun läsnä ei ole yhtään tasapainoista vanhempaa. No aion kuitenkin tulevaisuudessakin keskittyä täysillä omien lasteni kasvatukseen ja heistä huolehtimiseen. 

Mitä lasteni isään tulee,sanoisin; "not my monkey,not my circus". Kyllä antaisin isän olla isä lapsilleen,mutta tällä hetkellä kiinnostus näyttää olevan varsin vähäinen. 

Meillä lasten kanssa kaikki on siis kuitenkin hyvin, olemme ja elämme Suomessa,olemme terveitä ja meillä on toisemme. Aktiivinen elämämme jatkuu lähes muuttumattomana, kasvatinhan ja elätinhän minä lapset yksin alusta saakka, enää minun ei vain tarvitse suojata aikuisen miehen selustaa,selitellä epäonnistumisia tai murehtia seuraavaa päivää. 

Tästä ei voi mennä kuin ylöspäin! 

Kiitos ja kumarrus "Matka Afrikkaan" on päättynyt!

Alive

Moikka vaan piiiitkasta aikaa! Kaikki hyvin ja olemme elossa. :)

Barcelonassa blogin paivitys onnistui viela hyvin, mutta puhelin ei suostunut tekemaan yhteistyota kanssani Gambiaan paastya ja koska kaikki on taas uutta ja ihmeellista ainakin kahdelle pienimmalle niin en paase mihinkaan yksikseni. Ja ei tule kylla mitaan siitakaan,jos pitaisi lapset ottaa mukaan netin aareen. huh, hiki tuli jo pelkasta ajatuksesta.

Olemme olleet Gambiassa nyt taas nelisen viikkoa. Voin sanoa, etta "helvetti" voisi olla oikea sana kuvaamaan tata neljaa viikkoa jos kyse olisi aivan tavallisesta lomamatkasta.
Olemme kaikki sairastelleet vuorotellen. Ilmastonvaihdos kylmasta ja koleasta Suomesta tanne lampimaan sai aikaan sen, etta saimme kaikki flunssan. Lapsilla sen jalkeen silmatulehdus, korvatulehdus, angina, kuume, ripuli, vatsatauti ja vielahan jotain ehtisi...
Eli ei siis ihan huippua tanne paluu. Mutta toisaalta, onpahan lamminta ja sairastaminen hotellissa on hieman mukavampaa kuin kotona :)

No se siita tamanhetkisesta tilanteesta. Edelleen siis sairastetaan.

Mita tulee loppumatkaan Barcelonasta, niin taytyy sanoa, etta oli mukavaa saada seuraa eraasta bloginlukijasta ja pienta ekstrajeesia matkalle ;) Kiitos Tiina, ja lapsilta terveisia!
Lentomatka sujui muuten ihan mukavasti, mutta Oscarin kanssa teki aika-ajoin tiukkaa kun sylissa nukkuminen oli tuolloin viela hankalaa ellei mahdotonta. Vasymysta oli siis ilmassa ja kadet aika pitkalti sidottuna vauvan hyssyttamiseen. Asiaa ei helpottanut Alician itku-potku-raivarit ja koneellisen matkustajia tiukat katseet :"etko nyt hyva nainen saa sita lastasi hiljaiseksi, ala ainakaan enempaa kiusaa??" Homma rajahti siina vaiheessa kasiin kun Alicia herasi mukavilta unilta toiselta puolelta konetta juuri silloin kun tarjoilukarry oli valissamme. Alicia ei siis nahnyt aitia ja saikahti, alkoi itkemaan ja ahdistui sitten viela entisestaan kun kaikki tuntemattomat vessamatkallaan jaivat pallistelemaan ja yrittivat "auttaa". Jos kukaan ei olisi ystavallisesti tarjonnut apuaan, olisi selvitty ehka viiden minuutin huudoilla puolen tunnin sijaan. Tai no mistas mina tiedan loppupeleissa kuinka kauan huutoa kesti, mutta ikuisuudelta se tuntui...

Kone laskeutui Banjuliin illalla paikallista aikaa kymmenelta, Suomen aikaa siis aamuyhdelta. Tottakai lapset olivat vasyneita ja siihen viela sitten yksi pissavahinko ja vaatteidenvaihdot juuri laskeutumisvaiheessa. Koneesta ulospaasy meinasi olla hankalaa, onneksi Tiina oli apuna, yksin olisi ollut paljon hankalampaa. Kaikki matkatavarat tallessa ja ehjana, vahan jannitin. Meilla kun oli lennot eri paivina ja eri varauksessa niin normaalisti tavaroiden tsekkaus olisi onnistunut vain Barcelonaan saakka. Kiitos ystavallisen virkailijan Helsingin paassa, saimme tavarat tsekattua Banjuliin saakka ja ylikilot anteeksi. Ja niita oli paljon...

Lennolta kotiin. Nukkumaan. Ja seuraavana aamuna tuttuun tapaan aamiainen kuistilla ja lampoa 35. Seuraavat paivat menivatkin lentaen kylaillessa ja uima-altaalla, sitten oltiinkin kipeana ja uimiset jaivat pitkaksi aikaa. That's all the glory ja siita saakka ollaan oltu vain muutamina paivina taysin terveina ja voimissamme nauttimaaan Gambiasta.

Asenne ratkaisee, kylla taa tasta. Nettiin paasy on vaikeaa, mutta hang in there, updates coming soon ;)

Terveisia Suomeen!!

hola

Me selvittiin! Pienen stressin ja draaman sävyttämänä tietenkin, mutta me selvittiin. Barcelona on lämmin jo heti aamusta, 19. Yö nukuttiin hyvin ja hotellille saatiin oikein poliisisaattue ihmisten ihaillessa lapsia.


Lento Helsingistä lähti vähän myöhässä mutta onneksi perille saavuttiin aikstaulussa,neljän tunnin lennosta tulikin siis ilokseni kolmen ja puolen tunnin lento. Alkumatkasta lapset viihtyivät hyvin dvd-elokuvien parissa ja oliver ja casper ottivat pienet päikkärit. Alicia kävi aivan ylikierroksilla kun hoksasi että voi kurkkia takspenkin puolelle ja etupenkkiläisen riemuksi vähän potkia edessä olevaa penkkiä..
Tikkari suuhun ja sillä pelattiin vähän aikaa, kunnes oltiin jo tooosi väsyjä. Alicialla touhu meni överiksi ja sitten tuli itku,korviinkin vähän otti kun alettiin onneksi pian laskeutua. Jokin toinen asia oli samaan aikaan noususss nimittäin oliverin kuume. Out of nowhere!

Oscar on aina tottunut nukkumaan omassa sängyssään ja lennon aikana nukahtaminen oli vaikeaa. Kaikki tuska samaan aikaan ja pelko siitä miten käy kun koneesta pitäisi nousta,kävellä taksille ja selviytyä vielä hotellille. Mutta voin sanoa,että kaikki pelko oli niin turhaa. Kaikki lapset oli niin superhyperreippaita,vetivät omat laukkunsa kaikesta väsymyksestä huolimatta ja kukaan ei edes nukahtanut matkalla taksiin.

Kyllä sai meidän lapset matkalla huomiota ja heti aamupalan jäljeen lisäkehuja kuinka käyttäytyvät niin hyvin.Kyllä on taas äidillä aihetta ylpeyteen! Meillä on maailman parhaat lapset!

Hyvin nukuttu yö takana ja hyvin syöty aamupala. Nyt citylle pörrää ja sitten matka jatkuu! Adios amigos!

valmiina

Ryhmärämä valmiina!