Paljon on tullut kyselyjä blogin tilasta,meidän kuulumisista, hotelliprojektin etenemisestä sun muusta ja vähän tässä olen miettinyt kuinka jatkaa. Blogia on seurattu ympäri maailman ja tunnen olevani velkaa jonkinlaisen selityksen kun blogin aikanaan aloitinkin..aikaisemmin en vain ollut vielä valmis tekemään tästä oman elämän katastrofista kansainvälistä murhenäytelmää.
Kun olin vielä raskaana,odotin neljättä yhteistä lastamme, sain puhelinsoiton Gambiasta päivää ennen viimeistä kohdunsisäistä verensiirtoa. Minulle kerrottiin mieheni,lasteni isän olevan menossa naimisiin. Mitäs siinä sitten, vedin syvään henkeä ja toivotin onnea välikäden,tämän nimettömän soittajan kautta. Kysyin asiaa mieheltä,joka tietenkin kielsi kaiken.
No tuolloin tiesin missä mennään,mutta kauan kesti mieheltä myöntää,että pian uusikin vaimo synnyttää miehelleni lapsen. Olin pettynyt kaikkiin valheisiin ja siihen kuinka helppoa oli hylätä neljä lasta ja kuinka kaksinaamaista peliä voikaan pelata. Vaikka osasinkin sitä historian puolesta odottaa.
Huhtikuussa vein lapset katsomaan isäänsä vielä kerran ja annoin isälle mahdollisuuden tavata lapsensa. Matkalla Afrikkaan,tunsin suurta häpeää,itseinhoa,epätoivoa,you name it,kaikki tunteet olivat läsnä, enkä tiedä edes miksi tunsin kaikkia niitä inhottavia tunteita.
Sitten tapasin kasvotusten naisen,joka ei paljon elämän arvoista tiedä sen enempää kuin lasteni isä. Tunsin suurta helpotusta. Tunsin häpeää lasteni isän puolesta, tunsin sääliä sitä toista naista kohden ja päätin etten enää ikänä syyllistä itseäni asioista joista minun ei itseäni kuulu syyllistää. Tunsin niin suurta sääliä pian syntyvää lasta kohden kun läsnä ei ole yhtään tasapainoista vanhempaa. No aion kuitenkin tulevaisuudessakin keskittyä täysillä omien lasteni kasvatukseen ja heistä huolehtimiseen.
Mitä lasteni isään tulee,sanoisin; "not my monkey,not my circus". Kyllä antaisin isän olla isä lapsilleen,mutta tällä hetkellä kiinnostus näyttää olevan varsin vähäinen.
Meillä lasten kanssa kaikki on siis kuitenkin hyvin, olemme ja elämme Suomessa,olemme terveitä ja meillä on toisemme. Aktiivinen elämämme jatkuu lähes muuttumattomana, kasvatinhan ja elätinhän minä lapset yksin alusta saakka, enää minun ei vain tarvitse suojata aikuisen miehen selustaa,selitellä epäonnistumisia tai murehtia seuraavaa päivää.
Tästä ei voi mennä kuin ylöspäin!
Kiitos ja kumarrus "Matka Afrikkaan" on päättynyt!
