Kevättä kotiin

För-för-Fröbelin palikat

Tänään ne saatiin, liput Fröbelin palikoiden konserttiin lauantaille. Luvassa on siis hupia pienille ja suurille lapsenmielisille. Mutta ennen kaikkea, tää reissu on Alicialle. Alicia on fanittanut Fröbelin palikoita siitä lähtien kun vuodenvaihteen jälkeen laitettiin musiikki dvd ensimmmäisen kerran soimaan. "Tantsi tantsi" kuuluu vaan kun pitäis laittaa Fröbelit soimaan. Ja Aliciahan tanssisi aamusta iltaan ja viime viikkoisesta päätellen myös illasta aamuun :D

Joka päivä,jos vaan sais ja vois.

Näin kevään tullen nyt kuitenkin kaivettiin potkulaudat taas esiin ja ulkoilu tulee lisääntymään entisestään. nyt odotellaankin että kadut siivottais hiekasta, jotta päästäis kokeilee joulupukin tuomia rullaluistimia. Oliverhan meni taitavasti jo viime syksynä, mutta onnellinen Casper odottaa ekaa kertaa rullilla varmaan eniten koko keväässä ja kesässä. Uskon ettei tarvitse enää kauan odotella. 

Tänään oli taas mukava ruuanlaitto- ja leivontapäivä. Lasten toiveesta laitettiin tänään penne pastaa ja sinihomejuustoista kanakastiketta herkkusienillä ja fetasalaattia yrtti-valkosipulikastikkeella. Oliver kaatoi,sekoitti ja mausti ja lopputulos oli oikein hyvä. Illalla sitten vielä leivottiin Casperin ja Alician avustuksella päärynäpiirakkaa ja nautiskeltiin sitä iltapalaksi kermavaahdon kera. 

On aika ihanaa, että lapset on kiinnostuneita ruuasta ja ruuanlaitosta, leipomisesta puhumattakaan. Usein jos lapset näkee jotain hyvännäköistä ruokaa telkkarissa niin he kysyy heti, voidaanko mekin tehdä samanlaista huomenna. Sama pätee herkkuihin. Kaupassa tai kahvilassa kysytään usein; " koska sä voisit äiti leipoo tollasia?".  

Harvemmin tarvitsee ketään patistaa syömisen kanssa, mitä nyt Casperilla tulee säännöllisesti muutaman päivän jakso, jolloin hän syö toooodella vähän mitään. Seuraavina päivinä senkin edestä. 

Lasten lemppareita on herkkusienet, katkaravut, fetajuusto,mozzarella,vihreät täytetyt oliivit, sinihomejuusto missä vaan, mustekala ja nakit. Ja ihan perinteisesti tietysti makaronilaatikko ja kananugetit. 

Yleisimmin tulee laitettua jotain nopeaa ja helppoa ruokaa, kun aikaa on rajoitetusti ja kädet usein täynnä muutakin kuin ruokatarvikkeita. Mieheni pitää ruuanlaitosta huomattavasti enemmän kuin minä, joten pian päästään taas syömään vähän paremmin. 

Eli jos ei muuten ole ikävä niin ehkä niitä miehen laittamia ruokia ;)

(Oikeasti, ihan sairaan kova ikävä.)

Kevät on täällä!

Talvi oli hurjan lyhyt ja kevät tuli ihan yhtäkkiä. Lumi sai kyytiä parissa päivässä ja nyt on niin keväistä että. Aurinko paistaa, linnut laulaa ja hiekka rapisee kengissä. Meidän oli alunperin tarkoitus päästä lähtemään ennen loska-aikaa ja sitä kun kaikki koirankakka paljastuu lumen alta ja kulkeutuu lasten kengissä kotiin. Voi kun vaan oltais päästy. Oscarin hemoglobiini nytkähti kuitenkin vielä vähän alas ja nyt taas ylös, joten matkasuunnitelmien teko voi viimeinkin pikkuhiljaa alkaa. Maaliskuun lopussa Oscar saa vielä rokoteohjelman rokotteita ja toisen annoksen hepatiittirokotetta ja sitten menoks.

Nyt kun kevät jo tuli, tekisi mieli laittaa kotiakin vähän kevätkuntoon, verhoja,liinoja,kukkia ja muuta, kunpa vielä jaksaisi ja olisi aikaa. Lähes joka päivä tuntuu siltä, että tunnit päivässä ei yksinkertaisesti riitä ja aina jotain suunniteltua jää tekemättä. 

Jos unohdetaan suuremmat kodinkaunistamiset, niin meillä on viime päivinä ollut tosi mukavaa ja kivaa puuhastelua kotona. 

Viikonloppuna kutsuttiin naapurit kylään Putousta seuraamaan ja viettämään karkkipäivää, ja iltahan venähti äkkiä aamuun. Pojat saivat sitten yökylävieraan ja öisten leikkien ja popcornin syömisten jälkeen äidillä oli "hieman" siivottavaa seuraavana päivänä. 

Maanantaina tehtiin kalakeittoa ja Oliver päätti leikin sijaan seurata kuinka se kalasoppa oikein valmistuukaan alusta loppuun. Valmistuksen aikana Oliver kommentoi " äiti, miten sä oikein leikkaat noin terävällä veitsellä, mua pelottaa että sä leikkaat sun sormeen". 

En tiedä johtuiko kommentti epäilyttävästä ruuanlaittotaidosta vai suojeluvaistoista ja huolehtivaisuudesta, mutta sormet säilyivät ehjinä ja keitosta tuli maukasta. Ja Alicia hoiti sitten tiskit.

Perjantaina kun käytiin stadikalla luistelemassa, mentiin taas pitkästä aikaa metrolla ja siitähän pojat oli innoissaan, Oliver varsinkin. Nyt on sitten joka päivä ihan kyllästymiseen asti kerrattu kaikki metroasemat Ruoholahdesta mellunmäkeen ja Vuosaaren ja piirretty niistä karttaa. Oliverista tulee isona bussikuski ja metronkuljettaja :)

Casperkin on viime päivinä löytänyt uudestaan vanhan innostuksensa palapelien rakentamiseen. Casperin ollessa kaksivuotias palapelitouhut alkoivat ja poika rakensi heti 60 palan palapelin muutamassa minuutissa vaikka ylösalaisin. Vain muutamia viikkoja myöhemmin sata ja kaksisataa palaiset pelit olivat vain pieni haaste. Mallia ei tarvita ja apua ei missään nimessä. Vierestä saa seurata.

Puuhaa on siis kotina riittänyt, tänään oltiin oikein kunnolla ulkoilemassa.

Hiljaiseloa

Tää viikko on hiihtolomaviikko ja niin hiljaista niin hiljaista. Ei kerhoa, ei Lassiloikkaa, ei painia. 

Onneksi tiistaina oli sentään perhekerho ja päästiin sinne jopa ihan virkeinä ja ajoissa. Viime aikoina herätyskello ei ole soinut ellei ole jotain menoa ollut, joten perhekerhossa käymisestä olikin taas jo aikaa. Alicia oli aivan haltioissaan. Kun viedään poikia viikolla kerhoon ja molemmille pakataan eväät reppuun ja reput selkään, Alicia pakkaa aina omansa mukaan myös. Omat eväät ja oma reppu, ilman niitä ei voi astua ovesta ulos. Sitten kamala pettymys kun ei saakaan jäädä kerhoon. Tiistai oli siis onnen päivä Alicialle etenkin.

Jottei nyt hiihtolomalla aivan laiskoiksi heittäydytä niin huomenna mennään stadionille luistelemaan, siellä kun se vielä onnistuu. Pojilla meno sujuu jo loistavasti ja todella lujaakin uskalletaan mennä, Alicialle laji on vielä uusi. Intoa onneksi riittää eikä kaatumisetkaan ole pahemmin lannistaneet. Tosin omat luistimet saan jättää kotiin, jotta voin olla Alicialle kunnolla avuksi. 

Tänään postimies oli todellinen enkeli ja kantoi kaikki pakettini suoraan kotiin, ne kaikki yhdeksän :)

Onneksi oltiin kotona niin ei tarvitse lähteä hakemaan niitä postista saakka. Niin mitä niissä paketeissa oli. Muistoja! Rakkaita muistoja. Teetätin valokuvia paperille, kasapäin.

Rakastan valokuvia, niiden ottamista ja katselua. Vauva-aika on lyhyt ja moni asia menee ihan pöhnässä ohi vaan. On ihanaa kun voi katsella kuvia ja muistaa niiden kautta monia seikkailuja, joita muuten tulisi vähemmän muisteltua tai ei ollenkaan. Eikä se aina mene niin, että tärkeimmät asiat muistaa vaan ilman mitään helppiä, univaje aiheuttaa paljon mustia aukkoja, nimimerkillä "jonkinlaista kokemusta asiasta".

Jokatapauksessa on ihana ottaa eteen kuva esikoisen vauva-ajalta ja muistella sitä  ensimmäistä joulua, ekaa soseen maistelua ja sitä ilmettä tai nähdä päällä sama vaate kuin neljännellä lapsella oli eilen. On ihanaa katsella kuvia lasten kanssa ja kertoa heille juttuja heidän omasta vauva-ajasta.

Kuvitella voitte mikä homma oli noin 850 kuvan järjestämisessä. Huh huh voisin sanoa. Kuvien tilaaminen on helppoa ja nopeaa, tilasin kuvat 18.2. ja tulivat tänään postissa, kotiovelle kannettuna, mutta huono puoli on, etteivät kuvat ole minkäänlaisessa järjestyksessä. Ladoppa siinä sitten kaikki aikajärjestykseen. No se on nyt tehty. Toisena päivänä sitten albumiin.

Mitä muuta posti toi? Aivan ihanan tarinan Oscarista. Oscar on pieni simpanssi, joka orvoksi jäätyään sai kasvatti-isäkseen laumansa johtajan Freddyn. Se ei ollut niin helppoa eikä niin luonnollistakaan, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Tarina on tosi ja on aivan huikeaa ajatella, että sen kaltainen elokuva on voitu kuvata aidosti luonnossa. Simpanssi Oscar oli lähes yhtä suloinenkin kuin meidän Oscar.

Oscarin tarinaan oli hyvä lopettaa päivä ja taas lapset oppivat jotain uutta ja ihmeellistä. 

Kaiken kaikkiaan hyvä päivä.

Uusille lukijoille

Taidamme kaivata pientä esittelyä. 

Meidän perheeseen kuulun minä, mieheni ja neljä lastamme. Olen 27-vuotias, mieheni melkein tuplasti sen. Meillä on kolme poikaa, Oliver 5-vuotta, Casper 4-vuotta ja Oscar 3-kuukautta, sekä tytär Alicia 2-vuotta. 

Ennen omia lapsia olen työskennellyt lasten parissa ja mieheni kanssa matkailualalla. Pääkaupunkiseudulle olemme muuttaneet Lappeenrannasta seitsemän vuotta sitten,jolloin yhteiselämämme alkoi.

Meillä on koti täällä Suomessa ja toinen Gambiassa. Perheessämme näkyy ja kuuluu vahvasti kaksi kulttuuria,sen lisäksi olemme muutoinkin hyvin kansainvälisiä. Kotona puhumme kolmea kieltä, suomea, englantia ja wollofia. Pidämme kaikki matkustelusta, itse olen käynyt lähes 30 maassa, mieheni on tainnut seota jo aikaa sitten laskuissa, lapset ovat päässeet tutustumaan enemmän tai vähemmän kuuteen valtioon Suomen lisäksi.

Pidän leipomisesta, ruuanlaitosta en niin kamalasti, mutta eineksiä yritämme välttää niin paljon kuin mahdollista. Syömistä rakastamme kaikki! 

Kunnia-asia on olla kotona lasten kanssa, kasvattaa ja opettaa heitä kun he ovat pieniä. Olen iloinen, että olen voinut olla kotona hyvillä mielin ja nähdä kuinka lapset kasvavat ja kehittyvät. ainakin ensimmäiset vuodet koulutaipaleesta lapset käyvät kotikoulua. Gambiassa lapset ovat mukana myös yrittäjäelämässä, tulevaisuudessa todennäköisesti entistäkin enemmän. 

Pojat käyvät Suomessa kerhossa parina päivänä viikossa ja Casper käy Lassiloikassa ja Oliver painissa yhtenä päivänä viikossa. Kun ehdimme käymme perhekerhossa ja avoimessa päiväkodissa. Gambiassa lapset saavat harrastaa uintia mielinmäärin ja myös uuden harrastuksen aloittamisesta on puhuttu. Kotiin hankitaan ainakin nyrkkeilysäkki, jos on tarvetta ylimääräisen energian purkamiselle. Saas nähdä kuka sitä säkkiä sitten takoo ;)

Täällä Suomessa neljä vuodenaikaa mahdollistaa monenlaista puuhaa lasten kanssa ulkoillen ja täällä tehdään kaikenlaista askartelua ja puuhastelua myös kotona. Vuoden aikana on myös paljon niitä kurjia päiviä, kun on liian kylmä, liian sateista tai kuraista tai muuta vastaavaa ja ollaan loukussa sisällä. Gambiassa vuodenajat ovat sadekausi ja kuivakausi. Lämpö on taattu ja ulkoleikit ehdottomia. Gambiassa keskitytään elämästä nauttimiseen, kiireettömyys ja aikatauluttomuus voisivat olla avainsanoja. Toisin kuin täällä, Gambiassa vieraillaan perheen ja ystävien luona päivittäin ja saadaan kyläilijöitä kotiin. Gambiassa kukaan ei ole yksin. 

Nyt kun olen ollut Suomessa yksin lasten kanssa jo puolisen vuotta, odotan Gambiaan pääsyä ja pientä helpotusta arkeen. Nimittäin aion aivan hyvällä mielellä taas kerran elää maassa maan tavalla ja palkata kotiin apulaisen hoitamaan siivoushommat puolestani. Sitten keskityn lapsiin ja mieheen ja elämme happily ever after :)

Elämä on.

Yhtenä päivänä bussissa meinasi vähän kiehahtaa. Tai pikemminkin oman pääni sisällä kiehui ja ehkä ihan hyväkin että se jäi sinne. 

Lähdettiin lasten ja luonnollisesti vaunujen (tuplarattaat) kanssa päättäriltä bussilla kotiinpäin. Bussi oli käytännössä tyhjä,muutama hassu meidän lisäksi, toiset vaunutkin tosin. Koska kyytiin nousi aikas leveät vaunut ennen meitä, meidän vaunut ei mahtunu niille tarkoitettuun aukkoon ihan seinään saakka vaan osa jäi vähän käytävän puolelle. vaunujen ohi pääsi kyllä silti ihan hyvin kulkemaan, muuten olisin jäänyt odottamaan lasten kanssa seuraavaa bussia.

Bussiin asteli sitten pari mamselia,joille selvästikään hyvät käytöstavat eivät olleet iskostuneet. Moni vois tässä vaiheessa sanoa, että näille leideille ei tainnut äiti opettaa tapoja,mutta eipäs nyt syyllistetä äitejäkään kaikesta.

Nää naisihmiset kuitenkin astelivat bussiin kuin omistaisivat sen ja suurine reippuineen (ja peppuineen) ähkivät meidän ohi bussin puolen välin peremmälle puolelle. Sitten piti istuutua siihen lastenvaunupaikan viereen ja kirota ääneen, kun on niin kummallista ettei voi vaunuja laittaa seinään saakka kiinni. 

Hyvinhän olivat mahtuneet meidän ohi, vaikka bussin etuosakin olis ollut lähes tyhjänä, ettei olis tarvinnut ohi mennä ollenkaan. Puhumattakaan siitä, että ohi mentiin meistä paljon välittämättä pulleat reput selässä, ei mitään aikomusta ottaa niitä käteen, toiset kanssamatkustajat huomioon ottaen.

Tuli vaan mieleen, että mariseeko ne matamit sillonkin kun bussi on ruuhka-aikana täysi ja matkustaja paljouden vuoksi on joidenkin edes vaikea mahtua kyytiin saati sitten ihmisjoukon keskeltä päästä ulos haluamallaan pysäkillä? Onko se sillon kumma kun on muiden pitäny nousta bussiin ja nyt on matameilla ahdasta? 

Kyllä latasin aikamoisen sanatulvan valmiiksi suuhuni, jota en sitten onneksi päässyt laskemaan ulos, olis varmaan tullu oltua huono esimerkki lapsille. Tyydyin sitten vaan tokaisemaan, että kyllä on kumma jos ei tuosta välistä mahdu. 

Piti näiden muita parempien naikkosten sitten marmattaa vielä bussista noustuakin ja mulkoilla tätä neljän lapsen äitiä, joka kehtasi nousta bussiin ja viedä vaunuillaan tilaa vähän käytävältäkin, pitkin nenän vartta. Kyllä tais ottaa mamseleilla kovalle tuo bussimatka. Tai en oo ihan varma kenelle otti kovemmalle. 

Toisella bussimatkalla eräs venäläisäiti matkusti pienten lasten kanssa ja ilmeisesti lasten isoäitikin oli mukana. He istuivat vaunujen vuoksi eri puolilla bussia ja kesken matkaa äidillä oli jotain asiaa isoäidille ja toisinpäin. Siihenkin piti jonkun kanssamatkustajan kommentoida ikävään sävyyn ja puuttua toisten asioihin. "Etkö voi suomea puhua, nyt ollaan Suomessa saatana?" Puhuisitko sinä setäihminen Turkin lomamatkalla vaimolles turkkia s******? Kyllä korpes taas.

Eikö meillä kaikilla oo ihan hyvin täällä tilaa? Tää maailma on aika suuri ja jos ei joku nyt ihan nenille hypi niin tarviiko marmattaa?

Omille lapsille yritän opettaa, ettei tarvitse puhua toiselle ollenkaan, jos mitään hyvää sanottavaa ei ole. 

Huh, rankkaa.... 

Haasteita pitää olla mutta silti...

Meidän Oscarista on tullut sylivauva. Mikäs sen mukavampaa kun sylitellä omaa rakastaan, mutta ihan koko päivää aamusta iltaan ei oikein vois. Ai miksei? 

No kun on ne pyykit ja tiskit ja ruuanlaitto ja suihkussakäynti ja vessahätä ja pottailut ja pukemiset ja ja ja... Oscar kun se vaan viihtyis sylissä ja kun edes aiot laittaa sitteriin,lattialle tai sänkyyn niin protesti alkaa. Ja enää kun ei oikein malttais nukkua päikkäreitäkään. Sovitas siinä nyt sitten ihan coolina yhteen vauvan kanniskelu ja kaikkien muitten asioitten ja lasten hoito. 

Toivon niin taas että tää on vaan vaihe joka menee äkkiä ohi ja saan oman tyytyväisen vauvani takas! 

Oliver oli kyllä niin isoveli tänään ja äidin pikkuapulainen ja viihdytti Oscaria että sain reilun viikon kertyneet pyykit viimein viikattua ja paikoilleen laitettua. En olis kehdannut Oscaria huudattaa koko aikaa ja viikkaus olisi taas saanut tekosyyn jäädä toiselle päivälle. 

Oliver on kyllä aivan ihana kun sille päälle sattuu, Casper myös. Casperhan meillä tekee nykyisin meidän kaikkien pedit aamuisin, hyvä että sängystä ehtii nousta. Kun olin tosi kovassa kuumeessa sain aamupalan sänkyyn kannettuna ja seuraavana päivänä pojat mietti että jos voisin opettaa kuinka kahvi keitetään niin saisin senkin sänkyynkannettuna. Se ehkä kuitenkin saa vielä odottaa vähän aikaa. 

Mutta jos totta puhutaan, niin tiistaiaamuna todella kipeänä ollessa, en tiedä kuinka olisinkaan päässyt sängystä edes ylös koko päivänä jos en olisi saanut edes mehukeittoa juotua,muuhun en kyennyt koskemaankaan. Olen kyllä niin ylpeä lapsistani!

Kotipäivä

Oli ja meni. Sairastelun kanssa tuntuu olevan vähän vuoristorataa, eilen kuumetta, tänään taas ei. Päätettiin kuitenkin "levätä" kotona ja päivä menikin pääosin askartelun parissa. Sain tosin siivottuakin.

Pojat on jo pitkään olleet innostuneita kirjaimista ja Aliciahan kiinnostuu kaikesta mistä pojatkin. Viime aikoina enemmän ja enemmän on myös alkanut kiinnostaa kaikenlaiset "koulujutut" kirjoittaminen ja lukeminen. Tänään tehtiin yhdessä sellaisia kortteja,joista voi pikkuhiljaa alkaa hahmottaa sanoja ja niiden kirjoitusasua. Leikkaa,liimaa,laminoi-periaatteella saatiin aika hauskoja kortteja aikaiseksi ja paljon niitä on vielä lisää laminointia odottamassa.

Kortit oli ihan hitti Casperin mielestä, Oliver oli vähän innostuneempi omasta projektistaan. Oliver laminoi bussilinjoja. Kaikki tutut bussilinjat paperille molempiin suuntiin ja sitten leikkaamaan ja laminoimaan. Nyt bussilinjat on nätisti ympäri kotia ripustettu seinille sinitarralla ja bussiksi naamioitu ratikka liikennöi ahkerasti. 

Huomenna saa heittää viimeisetkin hyvästit kotipäiville,sillä edessä on kiireinen viikko. Kerho, hammaslääkäri, vauvan neuvola, Oliverin neuvola, ystävänpäivänaamiaiset, lassiloikka,paini ja lisäksi vielä normi ruokaostosreissut, hepatiittirokotteen haku-ja laittoreissu sekä ainakin yksi ostosreissu Itikseen. Käydään etsimässä pojille sisäpelikengät.

Parasta olla siis kunnossa,että tästä selviytyy hengissä. 

Takapakkia...

Takapakkia nyt sit kuitenkin. Kurkku on kipee ja lämpö sen kun kohoaa. Taidan olla levon tarpeessa. 

Onneksi huomenna ei tarvitse herätä mitään varten aikaisin ja meidän aamuvirkku päivän käytiinlaittaja Oliverkin on yökyläreissussa kaverin luona. Me muut aamu-uniset saadaan siis koisailla huomenna vähän normaalia pidempään. 

On se kumma juttu että kerran vuoteen pitää sairastaa oikein kunnolla,viime vuonna sama juttu juuri ennen Gambiaan lähtöä kaiken pahimman pakkausrumban aikaan. Tänä vuonna olin tosi kaukaa viisas ja makuuhuoneen nurkassa kököttää jo kolme täyteen pakattua matkalaukkua. Pari laukkua pitäisi vielä hankkia ja muutamia hankintoja on muutenkin tehtävä kun ollaan taas pitkään poissa. Mutta eipähän tule kiire ja paniikki vikapäivinä ja ehkä mahdolliset unohdukset ainakin puolittuu kun on kunnolla aikaa miettiä mitä tarvitsee ja mitä puuttuu.

Ihanaa,kohta loppuu tää toppavaatteisiin ja villakerroksiin ahtaaminen ja saa pukeutua kesäväreihin kevyesti ja uloslähteminen ei ole enää edes käsite vaan elämä pyörii ulkoilmassa. Siitä haaveillen ja unelmoiden,nyt unta kaaliin ja äkkiä!

Pulkkaan meni

Arki alkaa pikkasen enemmän näyttää taas meidän perheen arjelta. Enemmän siis kuin muutamana viime viikkona kun pinna on ollut luvattoman kireällä. 

Eilen käytiin lasten kanssa luistelemassa ja tänään ulkoiltiin vähän kotipihassa ja kauppareissulla. Iltapäivällä Casper aloitti uuden liikuntaharrastuksen ja huomenna suunnataan painimaan Korsoon.

Tää päivä meni niin pulkkaan ja kärsivällisyyttä oli vaikka muille jakaa, jäähyjäkin jaettiin paaaaljon vähemmän kuin viime aikoina. Kaikilla oli mukavaa ja hyvä fiilis. Illalla oli ihanaa vielä yhdessä katsella telkkua masut täys ja mutustaa vähän poppareita. Kyllä voi pienet asiat olla niin suuria ja merkityksellisiä! Kaikkein parasta oli kuulla pojilta: "äiti,mä rakastan sua"! Jos pojilta kysyy, niin parasta päivässä oli ne popparit! ;D

Voisin sanoa,että elämä hymyilee taas!

Vuosi bloggarina

Eilen tuli kuluneeksi vuosi siitä kun kirjoitin ensimmäisen blogikirjoitukseni. Juttuja on tullut kirjotettua vaihtelevasti ja ajatuksena alunperin oli kirjoitella muistoksi itselle ja lapsille sekä kaikille tutuille ja ystäville,jotta kaikkia seikkailuja ei tarvitse erikseen jokaiselle kertoa ja miettiä oliko kertonut sen ja sen jutun toiselle vai ei. Lukijoihin liittyi aika pian myös muita seuraamaan meidän matkaa Afrikassa ja arkea täällä koti-Suomessa. 

Olisi mukava kuulla lukijoiden mietteitä blogista. Onko ollut jotain erityistä mikä on saanut kiinnostumaan blogista? Lempipäivitystä tai muuta vastaavaa?

Parempi päivä

Ehkä se on ihan tarpeen rypeä päivä tai pari itsesäälissä aina sillon tällöin ja järkevänä sitten kuitenkin todeta kuinka pirun hyvin meillä asiat onkaan!

Tänään on hyvä päivä taas tunnemyrskyjen jälkeen ja lapsille jaksaa taas hymyillä ihan erilailla! Ehkä jotain tekemistä on silläkin että olen itse toipunut rankasta sairastamisesta ja vointi alkaa kohentua jälleen.

Pari viikkoa sitten Oliver aloitti uuden harrastuksen, nimittäin painin. Laji on ihan omiaan kaverille joka tykkää vääntää ja kääntää, mutta omista sisaruksista ja harvemmin kavereistakaan löytyy tasavertaista painikamua. Huomenna viikon kohokohta on edessä taas. 

Tänään puolestaan Casper pääsee oman harrastuksensa pariin. Casper lähtee kokeilemaan Lassiloikkaa. Yhden lajin sijaan, Lassiloikassa pääsee kokeilemaan useita eri lajeja. Ihan hyvä sillä Casperilla ei ehkä ihan niin vahvana ole vielä mitään suosikkia. Ehkä oma suosikki löytyy kevään aikana lassiloikasta ja ensi vuonna voidaan ilmoittautua sitten suosikkilajin riveihin. Who knows.

Ei tää oo elämää

Muutama viikko sitten postiluukusta kopsahti todella epätoivottu kirje. Kirjallinen varoitus naapureita häiritsevästä metelöinnistä. 

Paskapaskapaskapaska. Ja sit miusta tuli ihan hullu. Aikasemmin lapset sai rauhassa olla lapsia ja leikkiä kotonaan leikkejään (huomio huomio en allekirjoita sitä valitusta, meiltä ei mitään jatkuvaa häiriöääntä ole kyllä kuulunut ja huutomerkki jos toinenkin), mutta valituksen jälkeen olin ihan kiree. Liian kiree. Taidan olla  vähän vieläkin, jotenkin vaikee kääntää kelkkaa taas.

Jokainen kopsaus: hiljaa! Jokainen putoava lelu: älä tee meteliä! Jokainen innostunut hypähdys: älä tömistä! Jokainen vähänkin kovempaan ääneen sanottu sana: älä huuda! Ihan hullua! Ja ihan turhaa! Oon pingottanu tässä nyt kotifiiliksen pilalle kodin menettämisen pelossa, mutta nyt saa riittää!

Viikonloppuna vietettiin Alician kaksivuotissynttäreitä ja kauhulla jo odotan uutta valituslappusta luukusta. Tulihan niistä poikien synttäreistäkin sanomista. Muutaman viikon pingotus ja synttäreiden järjestäminen= henkinen ja fyysinen väsyminen. Heti synttäreitä seuraavana päivänä veto oli pois ja illalla nousi kova kuume, melkein 40. 

Ei siitä sen enempää, se on jo historiaa, oon kyllä jo niin purnannu tätä asiaa jokaiselle joka on vähänkin erehtyny kysymään mitä meille kuuluu. Mutta nyt tarviin jotain ekstratsemppausta että saan fiiliksen kotona korjattua ja turhat murheet valituksista pois mielestä. Eihän tää oo enää mukavaa jos lapsi ei saa kotonaan leikkiä ja äiti joutuu pingottaa itsensä ihan väsyksiin. 

Valoa sentään tunnelin päässä; ei mee enää kuin muutamia viikkoja ja päästään vaihtaa maisemaa. Sitten saa ainakin elää taas!

Rakas Alicia 2-vuotta! Vuosi kuvina.