Tietoja minusta

Oma kuva
Olen neljän lapsen äiti ja päätimme perheemme kanssa ottaa menolipun Gambiaan, mieheni kotimaahan, ja unohtaa paluusuunnitelmien teon kokonaan. Lähdemme siis katsomaan ja kokemaan minkälaista elämämme voisi olla Afrikan mantereella. Blogiin tulen kirjoittamaan matkavalmisteluista lähtien perheemme odotuksia, ajatuksia, kokemuksia ja ehkäpä jotain muutakin,joten fasten your seatbelts we are about to take off :D

lauantai 30. marraskuuta 2013

Niin ihana arki

Takana on nyt ensimmäinen viikko vauvan kanssa kotona. Sinivalosta Oscar on ollut nyt poissa kaksi päivää ja tänään ensimmäistä kertaa Oscarin syntymän jälkeen oli labravapaa-päivä eli pikkuista ei tarvinnut onneksi tänään pistää verinäytteen vuoksi. Huomenna verinäyte kuitenkin tarvitaan,jotta voidaan tarkistaa bilirubiinin suunta,vieläkö on nousussa ilman valoa vai joko valosta voisi luopua kokonaan. 


Kotona on ollut ihanaa,varsinkin nyt kun Oscaria on voinut huoleti pitää sylissä ja seurassa eikä ole tarvinnut syötön jälkeen kiireellä peitellä sinivaloon kaikenmaailman silmäsuojien kanssa. Oscar nukkuu vielä lähes koko päivän, on kaksi kertaa päivässä noin puolentoista tunnin verran valveilla. Seuraa tarkasti ja kuuntelee mitä ympärillä tapahtuu,on rauhallinen ja niin niin ihana. En tiedä voiko olla mahdollista,että kohtaisin joskus elämässä sellaisen päivän, että todella tuntuisi siltä,etten enää haluaisi saada lisää lapsia. Kerran alkanut vauvakuume ei näytä loppuvan ollenkaan ja rakkaus vaan kasvaa päivä päivältä sekä isompia että pienempiä lapsia kohtaan. 

Huomenna äidin isot pojat lähtee lomalle. Lomalle mummilaan. Sitten ollaan muutama päivä taas ihan ihmeissään, kolmistaan Alician ja Oscarin kanssa. Voi olla että eka päivä menee miettiessä mitä sitä oikein osaisikaan tehdä. 

Niin se aika vaan menee nopsaan ja lapset kasvaa ihan vaivihkaan. Vielä muutama päivä aikaisemmin en tiennyt että lapset koskaan lähtis mummilaan yksikseen, tai siis halusin aina uskoa että äidin tarvis aina olla mukana,mutta tässä sitä ollaan. Laukut on jo pakattuna eteisessä ja odottaa vaaria hakemaan.

Ja mikä ihan on varmaa niin aamun ensimmäinen kysymys kuuluu:" koska vaari tulee? Meneekö vielä kauan?"

maanantai 25. marraskuuta 2013

Baby steps

Toissayö saatiin luvan kanssa viettää ilman sinivaloa, mutta takapakkia tuli samantien ja biliubiiniarvot nousivat heti. Seuraava päivä ja yö taas valohoitoa ja arvot laskuun. Tänään siis saatiin pikkuinen kullannuppu kokonaan pois valosta ja kauhunsekaisin tuntein odotan taas huomisen labran tuloksia, nouseeko bili taas?! Haluaisin jo niin Oscarin pois valosta ja syliteltäväksi. Myös isoveljet ja -sisko odottaa että pääsee lelukaaren alle köllimään pikkuveikan kanssa. Pikkuhiljaa kohti arkea ilman hoitoja.

Koko viikonloppu vietettiin neljän seinän sisällä ja tänään oli poikien kerhopäivä. Ihanaa, raitista ilmaa!!! Pieni happihyppely ja tauko valohoidosta teki todella hyvää ja odotan huomista jo innolla, että päästään ulos. Vähintäänkin labrassa on käytävä. Ja kaupassa. 

Huomenna aion olla myös reipas ja laittaa viimein Alician vauvakuvia tilaukseen. Paperikuvat voittaa digikuvat mennen tullen! Vaikka onhan se oma hommansa taas,valita kuvat ja laittaa jonkinlaiseen järjestykseen albumiin. Lopulta se on kuitenkin sen arvoista,on mukava katsella kuvia yhdessä lasten kanssa ja muistella vauva-aikoja ja tehtyä reissuja ja retkiä.

Tässä hetkessä parasta kuitenkin se, että tänään olemme saaneet pitää Oscaria sylissä enemmän kuin aiempina päivinä yhteensä. 








lauantai 23. marraskuuta 2013

Eka yö

Se meni suurinpiirtein näin; Oscar heräsi. Alicia heräsi. Oscar söi. Alicia nukahti. Oscar nukahti. Oscar heräsi syömään. Alicia heräsi. Sitten taas uudestaan sama rundi.

Aamulla pojat kömpi kahdeksan jälkeen viereen ja Alicia siellä jo köllöttikin. Oscar herätti meidät sitten viimein juuri ennen yhdeksää. Pian sen jälkeen kotisairaanhoito kävi kotona mittaamassa vauvan painon ja ottamassa verinäytteen bilirubiiniarvon määrittämiseksi. Arvo ei ollut noussut ja ensi yö saadaan viettää ilman valoa! Edistystä! Myös paino oli noussut,joten poika syö hyvin.

Päivisin meillä on kotona niin paljon elämää etten varmaan selväjärkisenä selviäisi ilman itkuhälytintä. Vauvaa ei nimittäin tosiaankaan kuule keittiöön kaiken muun äänen yli. Keittiössä itkuhälytin kertoo pienenkin äänähdyksen vauvan huoneesta,joten voin hyvin keskittyä ruuanlaittoon,leivontaan ja pyykinpesuun sun muuhun kotihommaan eikä vauvaa tarvitse käydä kuuntelemassa oven takana vähän väliä.

Alicia on jotenkin niin herkkänä vauvalle. Jos Oscar vähänkään itkee, niin itkee Aliciakin. Kun vauva on tunninkin nukkunut pitää käydä Alician kanssa tarkistamassa että vauva on vielä tallessa. Ennen kuin Alicia malttoi käydä nukkumaankaan, piti antaa monen monta suukkoa ja silittää päätä ainakin kymmenen kertaa. Ja Alicia on niin hellä. Syliin kun saa niin Alicia ei tahtoisi antaa Oscaria enää takaisin. Mustasukkaisuudesta ei tietoakaan.

Kaiken kaikkiaan siis aivan mahtava päivä meillä eikä valittamisen sanaa. Nyt valtakunnassa rauha ja aivan mahtava fiilis!!

perjantai 22. marraskuuta 2013

Pa-Osman Oscar Robert

Vauva on tänään seitsemän päivän ikäinen ja pääsi viimein kotiin. Islamilaisen perinteen mukaan seitsemän päivän kuluttua syntymästä vauva saa nimen. 

Mieheni järjesti tänään juhlat Gambiassa vauvan nimenannon kunniaksi. Juhlassa uhrattiin lammas, imamit rukoilivat vauvan ja perheen onneksi, syötiin ja seurusteltiin. Ja tietysti julkistettiin vauvan nimi. Pa-Osman Oscar Robert. Se on pienokaisemme nimi. Hänet nimettiin mieheni sisaren miehen mukaan. Paikalla juhlassa olivat ystävät,tuttavat ja perhe. 

Täällä Suomessa vauva saa oman juhlansa kun tästä vielä kasvaa ja vahvistuu ja pääsee hoidoista. Myöhemmin järjestämme myös kastetilaisuuden. Näin meillä.



Kun vauva syntyi, se oli suuri ilo ja onni miehelleni ja hänen perheelleen Gambiassa. Silloin oli ensimmäistä kertaa ihan todella rankkaa olla erossa. Tänään kun pääsimme vauvan kanssa kotiin ja lasten riemu oli jotain aivan ihanaa,mieli teki itkeä. Itkeä onnesta, ikävästä,helpotuksesta ja vielä kerran ikävästä. 

Kulunut viikko on ollut todella raskas, ei ainoastaan minulle ja vauvalle vaan myös muille lapsille. Viime viikon torstai-aamuna lähdin sairaalaan käynnistämään synnytystä. Vauva syntyi seuraavana aamuna. Vietin sairaalassa vielä kolme yötä vauvan luona ja palasin kotiin maanantaina. Seuraavat neljä päivää vietin edelleen pitkää päivää sairaalassa hoitamassa vauvaa, yhtenä päivänä isoveljetkin olivat mukana.
 Lapsilla monta hoitajaa ja äiti vain muutaman tunnin illalla kotona,sitten nukkumaan. Aamulla taas pikaheipat ja vauvalle maitoa viemään. Rankkaa. Äidillä ikävä vauvaa, lapsilla ikävä äitiä ja vauvaa, äidillä ikävä lapsia. Ikävä. Aina kun olemme olleet niin tiiviisti yhdessä.

Nyt olemme kotona ja huomenna ei tarvitse lähteä mihinkään. Voi olla ihan rauhassa kotona, tekemättä mitään muuta kuin olla vaan lasten kanssa.

Nyt alkaa todella tuntua siltä,että olen neljän lapsen äiti. Nyt minulla on kotona neljä ihanaa,upeaa,fantastista lasta,rakastan heitä niin suuresti enkä yhtäkään heistä vaihtaisi pois. (Vaikeimpina päivinä voisin naapuriin lainata,mutta ihan vaan vähäksi aikaa)

OLEN ONNELLINEN!

Arvatkaa vaan,nukunko hyvin tänään?

Vaatteet päälle melkein ekaa kertaa. Ikää tänään tasan viikko.

Kotiin lähdössä. Kuka on vähän innoissaan?!?

Taksimatka kotiin.

Monta....

....rakastavaa....

.....syliä!!! <3

Meidän poika <3

Ensimmäinen yö kotona.







Kotiin

Päästään kohta kotiin! Nyt odottavan aika on pitkä. Kaksi tuntia tuntuu ikuisuudelta.

torstai 21. marraskuuta 2013

Huomenna kotiin?

Uskallan olla jo optimistinen vaikka pieni mahdollisuus pettymyksille onkin. Mutta valmistaudun huomiseen kotiintuloon! 



Vauvan vointi on hyvä. Ensimmäistä kertaa bilirubiiniarvo pysyi aisoissa eikä lähtenyt nousuun vaikka yhdestä valosta luovuttiin eilen. Tänään toisestakin ja nyt valoja on enää yksi, joka mahdollistaa myös kotiutumisen. 
Nyt jännitän illan labratuloksia, toivon parasta ja pelkään pahinta. Huomenna tiedetään taas enemmän!
Olen niin innoissani,etten edes tiedä miten sen sanoisin!!!!

tiistai 19. marraskuuta 2013

Kotona

Minä. Ei vauva. 

Kotiuduin sairaalasta eilen,mutta ilman vauvaa. Ensin se tuntui jotenkin jo ihan normaalilta, että vauva jäisi vielä hoitoon valvontaosastolle, mutta heti kun astuin laukkuineni ulos sairaalan ovesta, sydäntä riipaisi.

Aurinko paistoi ja ilma oli raikas, mutta hetken oli tosi tyhjä olo. Tiesin, että vaikka kotona odottaa kolme ihanaa ja rakasta lasta, joita ikävöin valtavasti, jälkeen jäisi yksi pieni ja avuton rakas, jonka luokse pääsisin vasta seuraavana päivänä. 

En ehtinyt miettiä asiaa kuitenkaan kauan, ennen kuin vaari ja pojat paukahtivat paikalle minua hakemaan. En ehtinyt istuutua autoonkaan kun molemmat pojat halusivat kertoa ja kysyä miljoona asiaa,samaan aikaan tietenkin. Oli ihana olla kotona,vaikken kotona vielä edes ollutkaan. Ilta meni puhuessa,huutaessa,syliteltäessä,komentaessa,seliteltäessä,pumpatessa,ihmeteltäessä ja uuteen totutteltaessa. 
Sitä se arki taas on,uutta,vaikkei vauva vielä kotiin päässytkään. Nyt masu on poissa ja kaikkea pitäisi heti jaksaa tehdä (lasten mielestä), kaikkien pitäisi mahtua taas samaan aikaan syliin ja kaikkien pitäisi saada taas äidin jakamaton huomio päivien edestä. Lisäksi vauvalle tarvitsee viedä maitoa kun aamuisin lähtee vauvan luo sairaalaan, joten johonkin väliin pitää mahduttaa aina pumppaustuokiotkin. Eilinen oli vielä helppo, mummi ja vaari olivat vielä kotona, mutta paluu ihan oikeaan arkeen koittaa tänä iltana kun palaan vauvan luota kotiin ja mummi ja vaari suuntaavat takaisin omaansa. Ikävä tulee, niin minulle kuin lapsillekin,mutta eiköhän me ehditä vielä nähdä ennen kuin palaamme Gambiaan.

Nyt lounashetki on ohi ja pian on vauvan vuoro. Tämä olikin päivän ensimmäinen ja viimeinen hetki istua hetki hiljaa,itsekseen. 

Hyvät uutiset ovat, että mahdollisuus verenvaihdosta alkaa olla poissa, sillä bilirubiini on laskenut nyt 252:sta 174:n, lisänesteytystä vähennettiin tänään 8ml/tunnissa 6ml/tunnissa ja sinivaloja on enää kaksi kolmen sijaan. Maitoa menee hyvin ja pieni syö aivan itse,rinnasta kaiken kun olen paikalla. Pian ei pullo kelpaakaan ja pian pääsemme kotiin. Kunhan suunta vaan pysyisi samana!!!!!!

lauantai 16. marraskuuta 2013

VVO (neonatal observation ward)

Päivä synnytyksestä ja maailman suloisimman vauvan syntymästä. Olo on onnellinen vaikka poika ei olekaan vierihoidossa. 
Täällä VVO:lla on aivan eri merkitys kuin monet ehkä tietävätkään. Kyseessä ei ole vuokra-asunto vaan vastasyntyneiden valvontaosasto,jossa meidän vauvaa nyt hoidetaan. 



Olin jo ennen synnytystä varautunut kaikkeen mitä vastaan tulla voisi, ja jo se että sain viettää ensimmäiset tunnit vauvan kanssa ja sain hänet syliini syntymän jälkeen oli suuren suuri positiivinen yllätys. Olin onnellinen kun kuulin vauvan itkevän ja häntä ei heti kiidätetty hoitoon. Pojan vointi oli hyvä ja hän sai yhdeksän apgar pistettä kymmenestä! Meille täyden kympin vauva!!

Muutaman tunnin iässä kuitenkin selvisi, että bilirubiiniarvot nousivat reilusti, joka on tyypillistä immunisaatiovauvoilla. Yhden sinivalon hoito ei siis enää riittänyt vaan vauva pääsi valohoitoon kolmeen sinivaloon. Immunoglobuliini suonensisäisesti ja paljon maitoa. Hyvä merkki on että vauva on nälkäinen,imee rintaa ja syö hyvin ja vatsa toimii. Keho siis puhdistaa itse itseään, sillä bilirubiini poistuu ulosteen mukana.

Omalta kantilta katsottuna synnytys meni yhtä hyvin kuin aina ennenkin ja voinnin puolesta olisin voinut kotiutua jo vaikka eilen. Koska kotona on omat vanhemmat hoitamassa muita lapsia, voin hyvillä mielin olla täällä vielä muutaman päivän, jolloin vauvakin siirtyy jatkohoitoon muualle, ellei pääse vielä kotiin. Kotiutuminen yhden sinivalon ja/tai nenämahaletkun kanssakaan ei ole mahdoton ajatus,jos vauvan vointi sen sallii. 

Meillä siis kaikki olosuhteet huomioiden hyvin. Päivä kerrallaan! 

torstai 14. marraskuuta 2013

Näyttää siltä, että alitajuisesti jännitän edessä olevaa synnytystä enemmän, mitä itselleni tai muille edes myönnän. Sen näköinen on ainakin naama tänä aamuna. Silmien alla on pussit, eikä niitä ole näkynyt piiiiiitkään aikaan. Takana on siis erittäin huonosti ja levottomasti nukuttu yö. 



Jännittää tosin sekin, kuinka mummi ja vaari pärjäävät kotona Oliverin,Casperin ja Alician kanssa!

Naistenklinikan remontin vuoksi synnyttäjät on rajattu ainoastaan riskisynnytyksiin ja muutaman hätätapauksen vuoksi en ole vielä päässyt edes tapaamaan lääkäriä. Toivoisin pikaista infoa ja aloitusta ennen kuin se jännitys alkaa tulla tietoisuuteen saakka.

Odottavan aika on pitkä, niinhän se on. Saisipa edes nukuttua vähän...

tiistai 12. marraskuuta 2013

Räjähdysherkkää

Kaksi päivää synnytykseen ja tunteet käy kuumina. 

Synnytys itsessään ei kovinkaan jännitä, mitä nyt niitä toiveita ja sitä rataa, mutta kotona ilmapiiri on jännittynyt huomattavasti viime viikkoina ja ihan lähipäivinä.

Kieltämättä on ollut rankkaa varmasti kaikille meille jatkuvat lääkärikäynnit ja vaihtuvat hoitajat ja miehelle meidän kaikkien jaksaminen täällä. Meidän perheen lapset on kaikki luonteeltaan erilaisia mutta yhdistävää on temperamenttisuus ja voimakas tahto. Keneltä lie periytynyt. Jokaista hoitajaa testataan kyllä hyvin perusteellisesti ja kyllä niillä heikomman auktoriteetin omaavilla hoitajilla on aika hikiset paikat etenkin meidän poikien kanssa. 

Lääkärikäynnit ovat olleet aikaisin aamulla ja koska kuljen julkisilla, matkaan on joutunut lähtemään aina jo hyvin varhain. Liian varhain. Onneksi tästä kaikesta on kuitenkin selvitty hyvin ilman suurempaa draamaa, vaikkakin selvää on, että jokaista on harmittanut jossakin vaiheessa jonkin verran. 

Siitä kuitenkin suuri kiitos rakkaille lapsillemme, että vaikka etenkin pari viimeistä kuukautta ovat olleet raskaat, vauvaa, uutta veljeä, odotetaan ja toivotaan niin paljon, että myös lasten mielestä tämä kaikki on ollut sen arvoista.

Se mikä täällä kotona pinnaa kiristää, on jonkinasteinen uhma jokaisella. Alicialla alkaa löytyä todenteolla omaa tahtoa ja koska puhe ei vielä ota onnistuakseen, ollaan kaikki vuoronperään turhautuneita siitä, että joku ei ymmärrä tai tule ymmärretyksi. Ja siihen vielä lisämausteena ne ihanaiset affektikohtaukset, jotka jonkinverran ehkä alkavat rajoittaa kurinpitoa ja asioiden kieltämistä. 

Casper on uhmannut lisääntyvällä tahdilla jo viimeiset kaksi vuotta eikä loppua näytä olevankaan. Joka asiaan sanotaan "ei" ihan vaan petiaatteesta ja kyllä voi pienellä miehellä olla kova pää. 
Jokainen blogia seurannut varmaan muistaa kuinka piti käydä perusteellinen taisto oikein vaikeimman kautta hampaidenpesun tärkeyden iskostamiseksi, mutta se oli pientä se. Kotona ja arjessa kättä väännetään ihan joka päivä aamusta iltaan ja lähestulkoon joka asiasta. Pukeutumisesta, peseytymisestä, syömisestä, toisten kanssa leikkimisestä, käytöstavoista, käyttäytymisestä yleensä, rauhoittumisesta, toisten ärsyttämisestä, lelujen siivoamisesta, sotkemisesta, tavaroiden heittelystä, tavaroiden rikkomisesta,anteeksi pyytämisestä, nukkumaan menosta ja ihan kaikesta mitä normaalipäivään voi kuulua. Jatkuva rajojen asettaminen ja niistä kiinni pitäminen sekä kurittomuudesta rankaiseminen käy voimille ja monesti illalla kiristää. 

Oliver on luku erikseen. Leikit muuttuvat jatkuvasti fyysisemmiksi ja tällä pienellä pojalla on miehen voimat. Aina ei siis osata hallita omaa voimankäyttöä ja todella usein jotakuta sattuu leikin tiimellyksessä vaikkei tarkoitus olisi. Hukassa on vielä kuitenkin tapa pyytää anteeksi vaikka vahingosta vain olisikin kyse ja usein juuri se tuo ylimääräistä kinaa sisarusten tai kaverusten välille.
Nyt myös kiinnostus eskarijuttuja kohtaan on entisestään kasvanut ja tahtoa oppimiseen löytyy vielä toistaiseksi hieman enemmän kuin taitoa, joten turhautumista epäonnistumisiin koetaan useita kertoja päivässä. Aina ei tiedä mitä pitäisi sanoa. 

Jos siis joku luuli, että meidän arki on ruusuilla tanssimista, niin voisin sanoa, että harvemmin. Ainakaan viime aikoina. Haastavaa sanoisin, toisinaan uuvuttavaakin. Onneksi vain hetkittäin niin. Heikompi ei varmaan jaksaisi, vahvempi ei varmaan valittaisi. 

Nähtäväksi jää, kenen pää räjähtää ekana, kun vauva-arki alkaa kotona! 

Valmistautumista


Näin meillä valmistaudutaan vauvan tuloon ;)

maanantai 11. marraskuuta 2013

Kolme päivää

Synnytykseen. 

Viimeinen ktg-käyrä takana ja nyt kaks päivää huilia ennen tositoimia. Huomenna pitää muistaa ottaa viimeiset masukuvat ennen kuin tää pieni suuri masu on taas poissa. Nyt tuntuu mukavalta että raskaus on kohta ohi, mutta tiedän, että pian sitä on jo ikävä.

Vauvakuume on ollut jatkuvaa ensimmäisestä lapsesta lähtien. Katsotaan miten nyt käy. 

Pian saa tämä pieni merirosvo uuden leikkikaverin! <3

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Lähtölaskenta

Nyt se alkoi. Nimittäin lähtölaskenta. 

Neljä päivää synnytykseen. 

Jännittääkö? No ei hirveästi, eihän tämä ensimmäinen vauva ole,saati ensimmäinen käynnistys. 
Toivon ainoastaan, että synnytys käynnistyy hyvin ja suht nopeasti ja eteneekin niin, sillä sektio olisi ikävämpi vaihtoehto.
Toivon myös, että vauva voi syntyessään hyvin ja hengittää omin avuin. Kaikki on kotona valmiina ja poika halutaan pian kotiin. 

Sitten voidaankin olla pari viikkoa vaan kotona ja tutustua toisiimme. Ehkä sitten on jo luntakin?

torstai 7. marraskuuta 2013

Semmoinen homma

Nyt on kuulkaas semmonen juttu, että ei jaksa, ei huvita eikä tee mieli tehdä yhtään mitään!!

Pari päivää sitten oli meneillään oikein perustavanlaatuinen pesänrakennusvietti ja äidillisyys senkun huokui, mutta eilinen oli taas rankka päivä ja jalat on taas maan pinnalla ja tiukasti.

Toissa yö meni levottomasti nukkuen ja jännittäen eilisen siirtoa, meneekö kaikki hyvin? Sattuuko niin kovasti kuin kaksi viikkoa takaperin? Miten lapset reagoi kun taas pitää olla koko päivä poissa ja kotona on hoitaja?
Aamulla lähestulkoon lainvastainen herätys, jo ennen aamukuutta, jotta ehtii seitsemän bussiin. Illasta saakka syömättä ja juomatta ja ihan kuin ei muutenkin olisi koko ajan nälkä ja jano, jano vähintäänkin sietämätön.

Siirto meni toimenpiteenä siis oikein hyvin, tosin kakkosnäytettä verestä ei saatu, joten on vain arvailujen varassa kuinka hyvin hemoglobiini vauvalla nousi. Lähtötilanne tosin oli ihan hyvä, hb 107. Siirto meni myös aika sutjakasti, ainoastaan ihan loppusuoralla olo alkoi olla tukala kun neulaa jouduttiin vähän kääntelemään, että olisi saatu vielä se verinäyte karanneesta napanuoran silmukasta. Vihdoin ohi ja sai hengittää ja rentoutua taas.

Siirron suoritti tällä kertaa eri lääkäri kuin aikaisemmin ja ei ehkä ollut tarpeen kysyä, oliko edes montaa siirtoa takana, kyllä sen huomasi ettei otteet olleet vielä niin varmat kuin toisilla. Avustamassa ja tukemassa oli kuitenkin molemmat lääkärit edellisiltä siirroilta. Suomessa on vain kaksi sairaalaa, naistenklinikka ja Oulussa toinen sairaala, jossa IU-siirtoja tehdään ja myöskin vain hyvin rajoittunut määrä tehtävään erikoistuneita lääkäreitä. Eilinen toimenpide oli kai siis jollakin tasolla myös harjoitustoimenpide, onhan se ihan oikeassa käytännössä opittava. 

Kaikki meni jo hyvin ja ehdin bloginkin päivittää siinä seurannassa. Sitten ihmeteltiinkin, miten on niin tavattoman korkeat sykkeet vauvalla vaikka hän on vielä unessa. Se olisi voinut olla merkki nopeasta anemisoitumisesta jos napasuoni olisi jäänyt vuotamaan. Minusta otettiin verinäytteet ja varauduttiin jo siihen että täytyy turvautua sektioon. Tilanne tarkistettiin ultralla eikä vuotoa onneksi näkynyt ja kaikki näytti hyvältä. Pian myös syke tasaantui kun vaihtelin asentoa kyljeltä toiselle. Hieman pidempi seuranta kuin edellisellä kerralla ja sitten jatkosuunnitelmat. 

Enää kaksi käyntiä sydänkäyrässä ja ensi viikon torstaina synnytys käynnistetään, jottei hemoglobiini enää laske suunnattomasti. Tuolloin raskausviikkoja tasan 36, joten olen todella iloinen, että näille viikoille päästiin. Olimme jo varautuneet pikkukeskosen syntymään, mutta nyt voi todella olla positiivisesti yllättynyt eikä pettynyt! 
Ainiin, vauvan painoarvio eiliseltä 2600g. 

Tulee melkein haikea olo kun miettii, että eilinen oli viimeinen siirto eikä tutuksi käyneitä lääkäreitä näe taas pitkään aikaan jos koskaan. 
Mukana ollut lääkäripari oli nimittäin erittäin huumorintajuinen eikä siirtoa aloitettaessa koskaan tarvinnut olla hermostunut kun vitsiä oli murjaistu toimenpiteestä ja muusta jo vaikka kuinka. Eilenkin naurettiin edelliskerran siirrolle kun veret olivat pitkin seiniä ja näyttämö oli kuin murhapaikalta. Muistoja,muistoja. 
Vaikka kyllä varmasti vaatii taitoa lääkäriltäkin lukea potilasta sen verran, että uskaltautuu roisiinkin huumoriin. Toisilla olisi voinut tulla itku silmään tai pissa pöksyyn, mutta minä olin hyvinkin huvittunut!

Viikon päästä tähän aikaan olen matkalla synnyttämään joten nyt chillaillaan vielä se mitä ehditään!

tiistai 5. marraskuuta 2013

Viimeisiä viedään

 Kahden viikon aikana, näiden kahden viimeisen verensiirron välissä, on meno ollut jotakuinkin kiireistä. Siirtojen välissä kun vauvan vointia on seurattu, olen käynyt taas tuttuun tapaan Naistenklinikalla noin joka kolmas päivä. Siinä välissä on ollut sitten lasten kerhopäivät ja hammaslääkärit ja ostosreissuja. 

Nyt kun vauvan tulo alkaa ihan oikeasti olemaan lähellä, sitä on vielä yrittänyt ehtiä tekemään kaikenlaisia hommia kotona, joita on sitten vauvan ja muiden kanssa vaikeampaa tehdä myöhemmin. On järjestetty, pakattu,puuhattu ja puunattu. Pesty pyykkiä ja ikkunoita,siivottu,leivottu,ulkoiltu ja vietetty laatuaikaa lasten kanssa. Vielä ennen ensi viikkoa aion käydä vähän ostoksilla joulua silmällä pitäen,jos vaikka pukinkonttiin löytyisi jotain reippaille isoveljille ja -siskolle.

Tässä raskaudessa erona muihin on se, että vauva on muita lapsia isompi viikkoihin nähden ja koska kyseessä on jo neljäs lapsi eikä paikat ehkä kuitenkaan oo niin timmissä kunnossa kuin ennen lapsia, niin iltaisin huomaa ja tuntee selvästi,että ylimääräistä lastia on kannettavana. Selkää särkee siis iltaisin ja hieroja puuttuu, joten kyllä sitä on itsekin painunut pehkuihin lähes heti kun on saanut kaikki lapset nukkumaan. 

Nyt on onnistuneesti kolmas verensiirto takanapäin ja se tarkoittaa myös sitä, että se oli viimeinen tällä erää. Raskausviikkoja on nyt 34+6 ja muutaman tunnin sisällä saan tietää, koska palaan seuraavan kerran Naistenklinikalle, nimittäin käynnistämään synnytystä. 

Pojat odottavat aivan mielettömän innokkaana, että vauva syntyy ja pääsee kotiin ja uudenlainen perhe-elämä jatkuu ilman jatkuvaa sairaalassa juoksemista. Vauvan laukku kotiinpaluuta varten on pakattu, huone järjestetty ja kylpyvuorot jaettu. Itkuhälytin pitää vielä kaivaa esiin, nimittäin sikäli mikäli tämä vauva on yhtä hiljainen itkijä kuin Alicia niin ei sitä itkua kuulisi vauvan huoneesta keittiöön. Mielenkiintoista tutustua taas uuteen vauvaan, omaan rakkaaseen. Varmaa kuitenkin on, että kotona uutta tulokasta odotetaan suurella lämmöllä ja rakkaudella!!